Mitä tänään syötäisiin?

"Oli mulla oma gorilla, sen nimi oli Matilda. 

Matilda lauluista tykkäsi, ja tältä sen laulu kuulosti;

Ahuhhu hu hu hu hu ha ha ha,
 ahuhhu hu hu hu hu ha ha ha,
 Ahuhhu huhu hu hu ha ha ha... "

Meillä soi hyvin usein Fröbelin palikat, kun syödään. Minä kailotan niin, että ikkunat helisee, jotta saisin Veikon huomion. Yleensä ottaen tiskit kiinnostavat selän takana enemmän, ja jos Unna-koira erehtyy keittiöön, ei syömisestä tule mitään. Kukaan muu ei saisi oikeastaan hiiskahtaakaan ja käsiä pitää välillä aina taputella, että huomio pysyy olennaisessa. Harvoin se pysyy.

Aloitimme kiinteät hetkeä ennen, kuin 6 kuukautta tuli mittariin, ihan jo oman mielenterveyden takia. Silti, vajaassa kahdessa viikossa ne hermot on rakoilleet jo ihan kiitettävästi. Muutaman kerran on meinannut purkit lennellä seinille, ja lusikasta on tartuttu ja soseisella kädellä sotkettu kaikki paikat, ilman että yhtään menee suuhun. Suu voi olla auki, kuin linnunpojalla, mutta pää heiluu jokaiseen maailmankolkkaan.

Ostin innoissani stokken käytetyn tuolin, siihen pehmusteen sekä stokken table topin Hinkkaan niitä nyt kuin sekopää, jotta ne eivät likaantuisi ja olisi ikuisessa tahmassa. Ja sitähän ne on. Silloin, kun mies syöttää, ruokaa löytyy jokapuolelta. Olen vähän natsi välillä näissä asioissa, ja siitä kyllä kuullaan (samoin, kuin sängyn petaamisesta, tyynyjen asettelusta yms yms..)

Veikko rakastaa hedelmiä. Kaurapuuro menee, jos se on sotkettu hyvin hedelmäsoseeseen.. Vihannekset ja liharuuat eivät mene niinkään. Silloin pöristellään niin paljon, että sekä minä että Veikko ollaan molemmat soseissa. Monesti olenkin huomannut kun kävelen tatti otsassa lenkillä, nukuttamassa kiukkupussia, miten olen yltäpäältä edelleen ruuassa. Eipä sillä, että näyttäisin yleensäkään kovin hehkeältä, normaalina kotipäivänä.

Välillä meillä asuu myös pieni narri, joka riehuu, hihkuu ja kikattelee syöttötuolissa. Yritäppä siinä olla vakavana, että keskityhän nyt. :)

Maissinaksut ei meillä kelpaa. Niitä on silti kiva litsottaa omiin vaatteisiin tököttämään. Ja niistä jää myös kivat tahrat vaatteisiin, mitä sitten illalla aina raaputellaan. 

Meidän kotona nukkuu vain mies.

Aloitimme tällä viikolla unikoulun neuvolan ehdotuksesta. Tai tavallaan aloitimme, minä yritän vielä päästä omasta laiskuudestani.

Pääasia on, että Veikko saisi masun täyteen illalla, jotta en tunkisi tissiä jokaiseen heräämiseen. Se on tavallaan toiminutkin, en ole antanutkaan tissiä. Maidot valuvat tällä hetkellä lotinalla, kun silittelen ja hyssyttelen Veikon uudestaan uneen, kun hän herää.

Tämä ei ole kuitenkaan poistanut yöheräilyä, ja pompin sängystä ylös edelleen monta kertaa yössä antamaan tuttia, ja yleensä jossain vaiheessa luovutan ja otan pojan meidän väliin nukkumaan. Yritin yksi yö tökkiä miestä hereille, että hei, nyt on siun vuoro. Kuului äkäinen mitä? ja sänky narahti, kun hän käänsi kylkeä ja jatkoi uniaan. Aamulla ei tietenkään muistanut koko tapahtumaa.

Aamuisin herään, kun kuulen pieniä napsahduksia, kun hiukset katkeilevat päästäni. Pieni koura nappailee niitä ja samalla tönii minua naamaan. Joskus naamaan osuu jalka tai pää tai melkein mikä tahansa ruumiinosa, mikäli Veikko ehtii kovasti pyöriä. Mies valittaa kovasti siitä, että herää välillä siihen, että Veikko puristaa nenää (voi jumalauta, sanon minä..). Toinen, vielä ikävämpi herätys on, kun kuuluu humahdus ja kopsahdus, kun pieni poikamme tipahtaa sängystä.

Yleensä tämä tapahtuu puoli kuuden aikaan aamusta. Miksi minun, iki-iltaihmisen lapsesta tuli aamuihminen? Olisi varmaan pitänyt miettiä isä-ehdokas tarkemmin.

Joka aamu ihan oikeasti, siis ihan tosissani yritän, että jaksaisin sen seuraavan yön hyssytellä ja silitellä, nukuttaa omaan sänkyyn. Ihan meidän kaikkien mukavuuden kannalta.

Mutta niinä yön pimeinä tunteina, kun pitäisi jaksaa nousta, antaa tutti, silittää. Mahdollisesti ottaa syliin, laskea sänkyyn, silittää uudelleen ja itku vaan jatkuu.. Miten sen jaksaa?

Puoli vuotta huonosti nukkuneena, miettii, milloin oma kroppa sanoo stopin.