Odotin isänpäivää melko paljon, sillä oli kiva päästä juhlistamaan sitä ihmistä, joka on ansainnut kaiken kunnioituksen ja juhlinnan. Kerrankin pääsi laittamaan juhlavan aamupalan, viettämään rauhallisen perhepäivän, ihan vaan kotona. Tietenkään meidän tärkein lahjamme ei ehtinyt tulla, mutta tänään sain postissa sen tuloilmoituksen, joten pari päivää myöhässä, ei paha.
Isänpäivän aatto ei kuitenkaan mennyt kakun teon yhteydessä mitenkään mahdottoman hyvin...
Päätin tehdä Kinuskikissan Seeprakakun, sillä olin sen jo kerran tehnyt, ja se oli suht simppeli. Ei erikoisia ainesosia, vaan kaikki oli ihan järkeenkäypiä.
Mutta helvetti, ei minusta mitään leipuria silti tule!
Jotenkin kaikki sai minut raivon valtaan. Tummasta suklaasta tuli jotain ihme kokkaremössöä, kun edellinen satsi paloi puoliksi pohjaan kiinni. No se kökkäre paloi myös, kun laitoin sen mikroon, kuvitellen että se virkoaisi. No eipä vironnut. Kaikeksi onneksi minulla oli suklaata kaksinkertaisesti, joten sain kuin sainkin tummankin suklaan kakkuun.
Silti olin niiin kiukkuinen kakkua tehdessä, kihisin ja puhisin, heittelin tavaroita ja talloin lattiaa. Kirosin, että ikinä en enää kakkua tee. En sinulle, en Veikolle, en itselle, en kellekkään. Enää ikinä.
Näin jälkeenpäin mietittynä... mikähän minua siinä nyt oikeasti niin paljon vitutti?
Onneksi mieleeni ei tullut ottaa ensimmäisestä isänpäivästä kuvaa, ei etenkään siitä kakusta, josta loppujen lopuksi tuli ihan nätti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti